Viime aikaiset uutiset ovat olleet ikäviä. Nanso leikkaa toimintaansa, yli sata ihmistä menettää työpaikkansa. Fiskars vähentää sata työpaikkaa. Posti. MTV. Eiköhän näitä tämänkin vuoden aikana ole uutisoitu riittämiin. Synkkyyttä synkistelty ahkerasti ja tuutin täydeltä, koko suomalaisen toimittajapessimistisyyden edestä.
”Usko parempaan tulevaisuuteen on säilytettävä..”
Itsekin irtisanomisiin päätyneet yt-neuvottelut kahdesti työnantajana käyneenä, ei se ole ilon asia. Voiko ikävämpää hetkeä olla, kuin kertoa lomautuksesta tai irtisanomisesta. Mutta usein tämä on aivan välttämätön edellytys, jotta elinvoima löytyy takaisin ja edes osa työpaikoista säilytetään. Usko parempaan tulevaisuuteen on säilytettävä, muuten voi itse poistua vähin äänin paikalta – vaikka sitten synkistelemään. Optimismi on kantava elinvoima, jonka avulla vaikeisiinkin hetkiin löytyy edes pieni valon pilkahdus, joka auttaa jaksamaan. Ilman sitä ei pysy hengissä, en ainakaan minä.
”…oman valon reittini olen valinnut jo vuosia sitten…
”..pimeys vie hengen multa..enkä toivo kuolemaa.. ellen kohta valoon lennä….. Miksi toinen täällä valon lapsi on ja toinen yötä rakastaa …”. Rautavaarakin sen tiesi, meitä on moneksi. Toiset vajoavat synkkyyteen ja möyrivät siinä pitkään ja yhä uudelleen. Synkistellä ja tuskailla. Halusi sitä tai ei. Toiset ovat valon lapsia, etsivät vaikka väkisin reitin valoon, auringon pilkahduksen he näkevät jo yleensä ennen muita. Mikä minä olen sanomaan mikä on oikein ja mikä väärin, mutta oman valon reittini olen valinnut jo vuosia sitten. Siperiakin on nähty, turmelevaa tuskaa koettu, silti – valoa kohden. Aina, myös niinä synkkinä hetkinä.
Arvon lukija, mikä on sinun keinosi nähdä valoa, myös niinä synkkinä hetkinä?