Mestariainesta?

Uskon, että jokainen meistä haluaa mieluummin onnistua kuin epäonnistua. Itse inhoan epäonnistumista ylikaiken, siihen ei taida tottua koskaan. Toki tunteita oppii hallitsemaan, ainakin jossain määrin. Kuten Pauli Hanhiniemikin laulaa, “Kaikki mokaa”, halusimme tai emme. Mikä sitten ratkaisee? Se, joka epäonnistumisen sattuessa pystyy kokoamaan itsensä kasaan, löytää lisää voimia ratkaista ongelmat ja korjata tilanteen – mahdollisimman nopeasti ja nokkelasti. Se , joka epäonnistumisen sattuessa nousee suosta ylös, kohtaa selkä suorassa tekemisensä tai tekemättömyytensä – syyttelemättä tai keksimättä verukkeita. Se, joka käärii hihat, laittaa itsensä likoon ja haluaa hoitaa asiat kuntoon.

Myös joukkuueena on hienompaa voittaa kuin hävitä. Voittajajoukkueessa haluaa kaikki nostaa kätensä ylös – hurrata ja nauttia, kehua itseään ja siinä sivussa voi aivan huoletta kehua toisiakin. Häviäjien puolella on hiljasta, karuimmissa tapauksissa kaivetaan syylliset esiin, lytistetään entisestään ja hyljeksitään, osoitetaan että muuten olisimme voittaneet, mutta sinä siinä….  Mikä ratkaisee – se, joka häviön keskellä näkee pilkahduksen valoa, tukee tiimiä ja tsemppaa ylös kohti seuraavaa matsia, uskoo parempaan huomiseen.

Kuitenkin lopulta mestareiksi tulevat ne, jotka saavat vastoinkäymisten jälkeenkin rivit suoriksi, entistä ehommiksi ja iskukykyisemmäksi. Vanha sanonta, virheistä pitää oppia, on tänä päivänäkin arvossaan. Jokainen voi arvioida mitä itse olisi voinut tehdä toisin, että virhettä ei olisi sattunut, sen lisäksi voidaan arvioida joukkueen toimia. Se on paras keino analysoida tapahtunutta ja oppia, vaikka kuinka vanha klisee onkin!

Summa summarum, mistä tuntee mestarin? Sitkeydestä, kunnianhimosta ja uskosta parempaan huomiseen, kyvystä yrittää tukalanakin hetkenä. Voittajaksi ei myöskään selvitä yksin, pitää olla joukkueen tuki ja siinä täysrintama mukana!

 

Advertisements