Kuuntelin tänään iltalenkillä Sarasvuon inspiroivaa paatosta siitä mikä tekee onnelliseksi ja miten loppuelämänsä haluaa käyttää. Ei ihan yksinkertainen ajatusleikki, mutta toisaalta aika tarpeellinen itsepohdiskelu. Eriasia on sitten se, mikä muuttuu todeksi ja mikä on vain unelmointia tai jonkunasteista haaveunta.
Jäin kiinni kysymykseen ”Mikä sinut tekee onnelliseksi?”. Mietin kysymystä hetken ja aika nopeasti löysin vastauksen mikä minut tekee onnelliseksi. Vastaus ei ole ihanan pitkä kesäloma, lottovoitto (siitä ei ole kylläkään kokemusta) tai viikonloppuvapaat, joskin nekin ovat takuulla kivoja. Mutta minun onnellisuus koostuu yksinkertaisesti ONNISTUMISISTA. Ei väliä sen tarkemmin mistä asiasisällöstä on kyse, mutta minä elän, inspiroidun ja motivoidun onnistumista. Ilman niitä elämä tuntuu turhan tasapaksulta ja tylsän harmaalta, toisinaan jopa raskaalta.
Jo pienestä tytöstä alkaen voinen tunnistaa tämän piirteen vahvana. Olin ala-asteikäisenä intohimoinen hiihtokilpailuihin osallistuja. Halusin aina voittaa, ei väliä olivatko muut kanssakilpailijat minua vanhempia, isompia tai vaikkapa poikia. Halusin vain voittaa. Ja varsin usein voitinkin ja voi kauhistus niitä hetkiä, kun iski surun päivä ja hävisin. Se oli rankkaa, jota edesmennyt äitinikin aina kauhulla muisteli, en voinut sietää tappioita ja pikkutyttönä harmitus taisi purkaantua ilmoille varsin estoitta! Hiihtokilpailut jäivät kuudennella luokalla kuin salamaniskusta, en pysty millään hahmottamaan mitä tapahtui, mutta ilmeisesti se elämänhuume oli koluttu. Tai sitten huomasin, että olisi pitänyt tosissaan alkaa treenata, jos aikoi vielä pärjätä, pelkällä tahdonvoimalla ja hullulla voitontahdolla ei enää pärjännyt. En tiedä, sukset kuitenkin laitoin naulaan.
Sitten hieman myöhemmin tuli mukaan jalkapallo. Fanaattisesti, intohimoisesti ja jälleen kerran totaalisen voitontahtoisena. Se oli mahtavaa, kun pystyi omalla onnistumisella tehdä joukkueen eteen töitä, olla yksi tärkeä osa voittavaa joukkuetta. Sitä tehtiin täydellä sydämellä, keskittyneesti ja intohimoisesti, olin aina myös – ainakin omasta mielestäni – hyvä ja tunnollinen harjoittelemaan. Säällä kuin säällä, ajasta ja paikasta riippumatta. Minä en ollut koskaan lorvikatari-tyyppiä. Se oli kaiken kaikkiaan mahtavaa aikaa, omia rajoja tuli kolkuteltua useasti ja hyvän tiimin tärkeys tuli opittua! Ja jo jossain kohden osasi niitä tappioitakin käsitellä hieman paremmin kuin ala-asteikäisenä. Edelleenkään en voinut tappioita sietää, mutta osasin käsitellä ne järkevämmin ja pääsin niistä yli. Selvää kuteinkin oli, elin onnistumisista – voitoista! Siitä tunteesta, että itse tiesi tehneensä hyvän matsin koko joukkueen eteen, ei vain itsensä. Se elämänilo jäi fyysisten vaivojen tullessa mukaan kuvioihin ja sitä kautta jonkunasteinen loukkaantumisen pelko otti vallan. Ja kun niin kävi, ei voinut tehdä parastaan, ei saanut parhaita mahdollisia onnistumisen tunteita vaikka joukkue voittikin.
Ja koska niitä onnistumisia kaipasi, löytyi jälleen uusi kohde, jossa pystyi mittaamaan omat rajansa, kyvykkyyden oppia uutta ja heittäytyä täysillä mukaan. Koiraharrastus, jota jatkui melko intohimoisena parikymmentä vuotta. Onnistumisia, mahtavia tunneryöppyjä ja ilonhetkiä – nautintoja! Ja tietysti niitä pettymyksiä, joiden kautta pystyi taas onnistumisista nauttimaan. Oli selvää, että onnistumiset pitivät ansaita, niitä ei voinut saada halvalla – tai jos sai, ne eivät oikeasti tuntuneet miltään. Se oli myös omalla tavallaan joukkuepelaamista, hyvään suoritukseen piti sekä koiran että ohjaajan onnistua – olimme tiimi! Tavallaan sääli, että tämä rakas kilpakoiraharrastus jäi työuran onnistumisten hakuisuuden alle ja jäi sikseen. Selkeästikkään en pysty keskittymään kahteen ”isoon haasteeseen” kerralla, voin vain tehdä yhtä asiaa sillä tavoin hakien täysillä onnistumisia, oppia olemaan parempi ja tekemään asiat entistäkin oikeammin – kuvittelen ainakin, että oma rajallisuuteni ja kokonaisvaltaisesti kapasiteetti tulee siinä kohden vastaan.
On siis valjennut erittäin selvänä itselleni, että onnistumiset kuljettavat minua eteenpäin. Tunnen harrastuksistani läpi elämän samoja piirteitä mitä nykyisin haen työelämästä. Onnistumisten merkitys on suuri, on valmis laittamaan itsensä likoon, oppimaan ja hakemaan rajojaan jopa joskus tolkuttomankin sinisilmäisenä ja optimistisena omiin taitoihin – vaikkei niistä olisi juuri siinä asiassa mitään näyttöä, koulutusta tai kokemusta. Mutta jokin kummallinen usko itseensä ja halu onnistua sitäkin suurempi. Ja minulle merkityksellisistä, epäonnistumisen pelko on melko vieras käsite. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta ominaisuuteni joka tapauksessa.
Onnistuminen on jännä ilmiö – ainakin minulla – se pitää tuntea, se pitää ansaita itselleen. Jos et tunne itse onnistuneesi, ei kehu tai muiden huomio tunnu miltään. Ja toisaalta, et edes tarvitse muiden palautetta, jos tiedät itse onnistuneesi. Varmasti vaarallistakin. Onnistumiset voivat olla pieniäkin asioita, minulle parhaiten toimivat ehdottomasti onnistuneet kaupat tai ristiriitatilanne,joka kääntyy lopulta positiiviseksi. Tai jokin aivan uusi oivallus tai tekeminen, jossa ei olla aiemmin hyviä tuloksia saavutettu. Onnistuminen pitää siis ansaita!
Palaute ja onnistuminen on myös merkillinen yhtälö. Palaute tuntuu parhaimmalta jos saat sen henkilöltä, jota arvostat ja luotat. Jos henkilö ei syystä tai toisesta nauti arvostustasi, ei saama palautekaan tunnu oikeastaan juuri miltään. Tämäkin lienee peruja jo hyvän valmentajan arvostuksesta ja luottamuksesta – se jonka eteen haluat tehdä lujasti töitä, näyttää ja onnistua. Jos et koe valmentajaa minään, on vaikea antaa itsestäsi irti kaikkea.
Onnistuminen ja epäonnistuminen ovat lopultakin hyvin lähellä toisiaan ja niitä erottaa hyvin pienet asiat. Kuinka totaalinen epäonnistuminen tai jättivoitto voivatkin olla pienen pikkuriikkisen nyanssin erottamia. Epäonnistumisen kierre on valtavan vaarallinen, motivaatiota ja ennen kaikkea intoa syövä syöpäläinen. Toki, elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja epäonnistumisiakin pitää kestää ja pystyä pitämään pää kylmänä, uskoa parempaan huomiseen ja nähdä se aurinko pilvien takaa. Mutta kuinka energisoiva ja motivoiva onnistumisen kierre onkaan, siinä on vain taivas jälleen kerran rajana!
Mikä tekee sinut onnelliseksi?
Suosittelen pohtimaan, se voi olla hyvin antoisaa ja avartavaa, kun mietit miten loppuelämän haluaisikaan viettää!