Aallon harjalla

Aallon harjalla oleminen on hienoa, mahtava flow ja tunne, että kaikki onnistuu – olo on voittamaton! Ikävintä on, että aallonharjalla ei pysy ikuisesti, väkisinkin sieltä tippuu hetkittäin alas. Alas syvyyteen vajoaminen ei ole yhtä mahtava kokemus siinä hetkessä, mutta vääjäämättä pakottaa opettamaan pysymään myös hengissä, taiteilemaan ja taistelemaan – opettaa vahvaksi myös pelon portilla. Se on osa elämää. Se on osa sitä, että taas jaksaa sinnikkäästi etsiä sitä hetkeä, että pääsee kohti aallon harjaa ja niitä huippuhetkiä, kliimaksia. Se on varmaankin se jonkunlainen elämän suola, se huume mikä antaa voimaa, mihin jää koukkuun.

Pitäisikö pystyä rajaamaan elämää niin, että ei olisi syviä pudotuksia eikä hurjia nousuja, huippuja? Olisiko se tasaista, varmaa, mutta jopa tylsähköä lipluttelua kaikessa rauhassa, toisaalta ehkä myös tasalaatuisesta elämästä nauttien? Pelkässä myrskyssäkään ei ole hyvä olla, siinäkään ei loputtomiin kukaan voi elämäänsä viettää, pelko ja kuolema ovat myrskyssä liian lähellä. Kirkkaaksi elämän eri vaiheissa on myös tullut se, että yhtä oikeaa muottia ei ole tähänkään olemassa – toinen rakastaa aalloilla keikkumista, toinen pelkää sitä kuollakseen. Kolmas tylsistyisi tyynessä rantavedessä, neljäs kuolee pelosta myrskyssä. Se paljon puhuttu erilaisuus on rikkaus, kunhan siihen kombinaatioon syntyy jonkulainen tasapaino. On vaikea yhtälö, jos yksi on surffari vailla vertaa, kumppani pelkää vettä kuollakseen.

Minulle jäi vahvasti verkkokalvoille (ja rehellisyyden nimissä myös puhelimeni kuvagalleriaan) Digitalist-tapahtumasta Salesforcen kuva, jossa sanoma on huikea: “Et voi pysäyttää aaltoja, mutta voit oppia surffaamaan“. Tähän vielä lisäisin, myös nauttimaan siitä!img_1718

Sillä kohden SuperSyyskuuta!

(Artikkelin venesatama kuva “Kuvia Suomesta, J Kotilainen)

 

 

 

 

Advertisements