Henkilöbrändäys on ollut useammassa otsikoissa viime päivinä. Terminologiana henkilöbrändäys on edelleen minulle vähän vieras, jotenkin näen tämän kaiken kuitenkin verkossa(kin) esillä olona, en niinkään jonkun erityisen brändin uudelleen luomisena tai jonain erikoisena taikapölynä ilmassa. Henkilöhän voi olla sosiaalisesti vilkas ja aktiivinen, käydä verkostoitumassa aktiivisesti eri tilaisuuksissa, esittelemässä itseään ja ajatuksiaan – mutta kun sen teet kentällä livenä, se ei ole brändäystä. Kun astut verkkoon se on sitä. Eikö se brändäys termi saanut aikanaan alkunsa siitä, että karjatilalla liha leimattiin oman tilan polttomerkillä?
Henkilöbrändäys teemassa minua myös harmittaa se jossain määrin negatiivinen sävy, mitä asian ympärille on kerääntynyt, erityisesti blogien yhteydessä. Toki se, että kaikki tähän ryhtyvät ovat pyrkyreitä ja itsensä narsistisia korostajia… Mutta tämän lisäksi vielä pitäisi olla viestinnän ammattilainen ennenkuin saisi edes rohjentua miettiä julkisen blogin aloittamista? Seppä syntyessään? Eikö näiden ammatillistenkin henkilöblogien rikkaus ole kuitenkin se, että ovat kirjoittajansa näköisiä, ei yhteen muottiin viestinnän ammattilaisten hiomia. Lukija, kuulijakunta sen sitten lopulta valitsee pitääkö kirjoittajan tuotosta minkään arvoisena ja onko kirjoittajan ilmaisut herättäneet sen verran kiinnostusta, että on valmis antamaan aikaansa blogitekstin lukemiseen. Vain sillä on lopulta mitään merkitystä! Tällä tavoin määrittyy kirjoittajan taito ja osaaminen, etukäteen sitä on lopultakaan kovin vaikea tietää. Rohkea sen rokan syö tässäkin, eikä pahimmassakaan tapauksessa kovin korkealta pääse tippumaan..
Itse olen käynyt läpi rohkaistumisen polun, kerännyt voimaa ja uskallusta lähteä tuomaan ajatuksiani blogin kautta esille. Voin sanoa, että ensimmäinen julkaise+jaa oli jännittävä hetki! Mistä kaikki sai minulla alkunsa? Kyllä suurin syyllinen tai sankari – ihan miten kukakin sen haluaa nähdä – oli Ville Tolvanen, jonka tapasin vajaa vuosi sitten asian tiimoilta. Keskustelu tuntui heti helpolta ja luontevalta. Tästä syntyi pieni projekti, jonka päämääränä oli luoda minulle rohkeutta, tavoitteita ja uskallusta astua tähän henkilöbrändäyksen maailmaan. Silloin osaamista tai taitoja ei korostettu eikä liiemmin arvioitu, enemmänkin kyse oli tahdosta, asenteesta ja jonkunlaisesta motiivista lähteä toteuttamaan tätä. Lopultahan se on niin, että jokainen näkee taitonsa ja osaamisensa kirjoituksista saadun palautteen ja huomioarvon mukaan. Yhtäkään blogia ei minun mielestäni kannata jättää tekemättä siitä syystä, että kirjoittaja (yleensä ali)arvioi itsensä niin huonoksi ettei onnistu. Suomalaiset voisivat tässäkin luottaa enemmän itseensä ja uskoa hyvään, antaa palaa kun tahtoa riittää!
Ja mikä on se onnistuminen? Tavoitteet jokainen määrittelee itse. Minulle kirjoittaminen on ollut myös terapeuttista, vaikka välillä myös monesta eri syystä vaikeaakin. Hankalasti syntyvä teksti on kyllä jäänytkin kirjoittamatta tai julkaisematta, se on selkeästi yksi heikkouteni tässä puuhassa, jätän kesken jos ei helposti ”irtoa”. Olen huomannut, että kirjoittamiselle parasta huumetta todellakin on ne saadut kommentit. Ja mikä hienointa, niitä on tullut niin monessa eri yhteydessä ja kanavassa, että se on kyllä yllättänyt minut. Osa kirjoituksista on herättänyt kannanottoja, osa teksteistäni on ollut niin tylsiä, ettei niistä ole kuulunut mitään. Näistä onkin hyvä yrittää ottaa opiksi.
Minä rohkaisen jokaista blogista haaveilevaa aloittamaan, kokeilemaan ja tunnustelemaan miltä tämä ”työ” tuntuu. Muutamat kuukaudet sen sitten näyttävät, kuinka tosissaan ja motivoitunut olet – sitä nimittäin joka tapauksessa tarvitaan! Parin ensimmäisen kuukauden aikana olet jo lukijakunnankin palautetta saanut ja päässyt ymmärrykseen mikä on kirjoitustesi vastaanotto ollut. Tai jos palautetta ei ole tullut, on sekin merkki, että jotain pitäisi tehdä toisin – tai käyttää aikansa johonkin muuhun toimintaan. Jos on rohkeutta, tahtoa ja intoa, rohkeasti kynä esiin ja ajatukset paperille virtaamaan!