Hullutellaan työyhteisö pilalle

Kadehdin meidän kuusivuotiaan mielikuvitusta, kykyä yhdistellä asioita täysin estoitta ja omavaltaisesti, nauraa itselleen – tuntea ja antaa tunteiden tulla! Lapsen taito luoda mitä eriskummallisia mielikuvitustarinoita, ideoida, heittäytyä ja nauttia juuri siitä hetkestä huolen häivähdystäkään tulevasta! Mitä aikuiset menettävätkään, kun ryhtyvät Aikuisiksi, lopettavat hulluttelun ja inspiroivan hauskanpidon, miettivät miten saa tai pitää käyttäytyä. Työelämässäkin mielikuvitus, yllätyksellisyys ja joskus täydellinen hulluttelu on enemmänkin kuin piristysruiske – ei tämän elämän pitäisi olla niin vakavaa ja yksitotista. Eikä kai hauskanpidon tarvitse kuulua vain vapaa-aikaan tai lasillisen ääreen.

Kuuluisassa Zappos-kirjassa tuotiin moneen kertaan esille mikä merkitys työyhteisössä oli sillä, että uskallettiin irrotella ja hullutella. Tiimit suorastaan kilpailivat siitä, kuka keksii hölmöimmän tai ehkä sittenkin hauskimman idean, millä yllättää (hauskasti) työkaverit ja asiakkaat. Huumorintajuttomat, asialliset tosikot eivät varmasti tunteneet oloansa tuossa työyhteisössä kotoisaksi, mutta Zappoksella tämänkin linjaus oli selkeä kulttuurin valinta – ei vahinko tai sattumaa. Työntekijöiden piti tuntea kulttuurin ja arvomaailman soveltuvan aidosti heille itselleen – jos se ei tuntunut omalta, oli syytä nostaa käsi ylös ja kertoa se. Haluttiin irrotella, pitää hauskaa ja jopa sananmukaisesti toisinaan bilettää. Ne olivat arvoja, jotka Zappoksessa nostettiin korkealle, työnteon piti olla kivaa.

Kun seuraa hetken aikaa päiväkoti-ikäisten ryhmässä touhuamista, se on monelta osin jopa kadehdittavaa. Ollaan täysillä mukana, innostutaan, eletään tunteilla ja mennään todellakin siinä hetkessä ja täysillä. Joku saattaa osoittaa mieltään, mutta tekee senkin joko suoraan asian sanomalla – vaikka sitten krokotiilin kyyneleitä vuodattaen, toinen saattaa erittäin mielenosoituksellisesti mököttää ja jumpitella keskellä pihaa, jotta varmasti kaikki näkee mielensäpahoittajan tositoimissa. Tunteita näytetään ja mikä hienointa – ne ohitetaan varsin nopeasti ja aidosti, jotta leikki taas pääsee jatkumaan! Sillä kukapa nyt lapsista päiväkotipäiväänsä mököttämällä haluaisi viettää??

Työyhteisössä ilo, tunteiden kirjo, mielikuvituksen käyttö, ideointi ja hulluttelu eivät ole itsestään selvyyksiä. Ne kuolee pois, ellei niitä vaali, jos ovat koskaan päässeet syntymäänkään. Työyhteisön ilopillerit ja valopilkut saavat helposti osakseen outoja katseita “Mitä tuokin tuossa yrittää” tai “Mikä tuotakin vaivaa”-tyyppisin aatoksin. Kulttuurin, Me-hengen, spiritin pitäisi näitä “outoja ilon lintuja” vaalia, nostaa arvoonsa ja kannustaa jakamaan tätä ihanaa hulluuttaan myös muihin. Ilmapiiri naurun remakoihin, hurttiin huumoriin ja toisinaan myös “turhanpäiväiseen” älämölöön pitäisi olla suvaitsevainen! Siihen hullutteluun on lupa myös tarrautua, nauttia, antaa mennä! Ei takuulla ole pelkoa siitä, että hulluus menisi överiksi, eikä kukaan enää tekisi oikeita töitä. Väitän; todellakin päinvastoin!

…Sillä kukapa nyt lapsista päiväkotipäiväänsä mököttämällä haluaisi viettää??…

 

 

Advertisements