Valitse; hymy vai ammattitaitoinen hoito?

Tänään osuin mielenkiintoiseen keskusteluun kaupunkimme ensiavun laadusta ja hoitovalmiudesta. Lähtökohtaisesti keskustelun sävy meni niin, että Nokian terveyskeskuksen ensiapu oli koettu riittävän ammattitaitoiseksi ja ennen kaikkea palvelu oli koettu ystävälliseksi ja auttavaiseksi paikaksi hädän tullen. Henkilökunta kaiken kiireen ja stressin alla on ystävällistä ja inhimillistä. Toisin kuin keskustelun yhteydessä Tampereen Acutasta oli ollut kokemuksia. Ihan kuten itsellänikin kummastakin toimipisteestä. Nokian ensiapuhan on myöhäisenä iltana ja yöaikaan suljettuna ja kaikki alueen ensiapua tarvitsevat joutuvat käyttämään Acutan palvelua. Tai saavat. No, kun hätä on suurin, pitää apukin olla lähellä.

Keskustelu herätti mainiota pohdintaa siitä, pitääkökään Acutan henkilökunnan tai siellä tapahtuvan toiminnan keskittyäkään mihinkään muuhun kuin  hädässä olevien ammattimaiseen auttamiseen? Tavallaan relevantti kysymys, johon tuntuisi äkkiseltään olevan helppo vastata – ei tarvitse. Heidän tehtävä on auttaa apua tarvitsevia, priorisoida hädässä olevien avun tarpeet ja tehdä se mitä voivat tehdä. Kaiken sen kiireen, stressin ja loputtoman sekä arvaamattoman potilasjonon ympäröimänä.

Samaan aikaan, tunnustan, jäin pohtimaan, että onko tosiaan niin, että palveluystävällisyys, asiakkaan=potilaan informointi ja tilanteessa inhimillinen välittäminen eivät kuulu ensiavun tehtäviin? Keskusteluun osallistuneet henkilöt olivat kaikki kokeneet hyvin samantapaista kohtelua Acutassa; ammattitaitoinen, mutta täysin tunteeton ja kokemuksena “liukuhihnatyötä”. Ei hymyä, ei postiivista sanaa, ei  empatiaa tai informaatiota siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotusaulan informaation puute, odottaminen ja vielä kerran oman vuoron odottaminen ilman minkäänlaista tietoa seuraavista stepeistä. Ei ystävällisiä katseita, ei ymmärtävää hymyä.  Paitsi tietenkin ehdottomasti tärkein; avun ja hoidon antaminen priorisoidussa järjestyksessä.

Tämä on itselleni jännä yhtälö, tavallaan toinen puoli minusta sanoo, että ensiavussa annetaan hoitoa, pelastetaan ihmishenkiä ja autetaan, sen pitää riittää – hulluhan olet jos muuta toivot. Toinen puoli minusta pohtii, että onko hymyn ja pienen empatian antaminen pois tehokkuudesta? Voiko ensiavussa olla positiivinen, hymyillä? Kärsiikö ammattimainen ote, jos jollain tavalla asiakas huomioidaan, kuunnellaan ja tunnetaan, hymyillään? Eikö se voisi jopa auttaa potilasta jaksamaan? Onko hoitohenkilökunnan työruuvi vedetty niin kireälle, ettei sellaiselle ole yksinkertaisesti mahdollisuuksia tai aikaa? Ei jaksa, ei pysty? Vai onko tämä sittenkin tehokkusjohtamisen linjauksia ja arvomaailman valintoja? 

Äärilaidasta toiseen mentäessä, ero on valtava. Ja toisaalla äärilaidalla tarkoitan nyt vaikkapa Pohjola Sairaalan valintoja nostaa kaikessa tekemisessään asiakas etusijalle ja myös niin, että asiakas sen tuntee ja aistii kulkiessaan “hoitopolkua” lähtöaulasta poistumiseen asti. Tietenkin näitä kahta äärilaitaa erottaa moni asia, eikä vähiten se, että toisessa saatetaan olla kuoleman rajamailla saamassa apua, kentässä jota ei koskaan voi ennakoida etukäteen millainen potilas oven takana odottaa. Mutta myös johtaminen ja arvomaailman valinnat ovat näissä kahdessa aivan erilaiset – monestakin syystä.

Ensiavussa tehtävä työ on vaativaa, äärimmäisen kriittistä ja monelta osin kutsumusammatti ja arvokasta työtä! Jokainen, joka on ollut siellä hoidettavana, selvinnyt sieltä pois, tietää tämän ja osaa sitä arvostaa enemmän kuin montaa muuta asiaa elämässään. Tämä pohdintani ei ole moite yhdellekkään ensiavun työntekijälle! Teette arvokasta työtä!

 

Advertisements