Tiedättekö sen Tampereen ensimmäisen pizzerian? Pizzeria Napolin, liekö ollut olemassa lähes yhtä kauan kuin minä, siis ikuisuuden – tarkistettu tieto, yli kymmenen vuotta nuorempi kuin minä, hyvin säilynyt! Pizzeria siis. Käytiin viime viikolla jälleen kerran pizzalla ja tutusti kurvattiin Napolin nurkille. Mikä saa sen aikaan kerta toisen jälkeen? En oikein itsekkään ymmärrä…Osaisiko joku muu kertoa?
Ensinnäkin oli perjantai-iltapäivä, toki lomakausi tai loman aloitus monelle. Jonoa oli jälleen kerran kadulle asti, sanoisin että hyvinkin kymmenen-viisitoista asiakasta ennen meitä. Ja niinpä mekin jäätin siihen jonottamaan, kiltisti eikä edes asiaa puntaroitu, mihinkäpä sitä muuallekkaan… Täytyypä muuten huomauttaa, joulun aikaan jonottaessa oli tarjolla kuumaa glögiä.. Nyt ihan kuivin suin jonotettiin, en osaa arvioida kauanko kesti, mutta aika sukkelaan väki vaihtui ja jono pieneni – tai siis jono meidän EDESSÄ pieneni, taaksehan sitä kertyi lisää. Onneksi viileällä säällä myös terassipaikat kelpasivat asiakkaille. Jonotuksen suhteen ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun näin käy. Melkein sanoisin, että useammin saa=joutuu ainakin hetken jonottamaan kuin pääsee suoraan sisään.
Ystävällistä henkilökuntaa on kohtuullisen hyvin aina paikalla, joten juomatilauksen teko sujuu sukkelaan ja ehtii hetken tuijottaa valtavaa pizzavalikoimaa, ennen kuin tekee tilauksen. Ja kas, vaikka kuinka yrittäisi ratkaista asiaa toisin, lopputulos on kuten aina numero 75 … Napolin asiakkaista suurin osa taitaa tietää mikä se on. Salaattipöytä on ihana, tai itseasiassa sen kastikkeet. Sitä ranskalaista ja aurajuustokastiketta voisi kauhoa kippotolkulla. Ja sitä kyllä ehtii tehdä, pizzat eivät tule ihan hetkessä. Muistatteko, joskus muinoin Napolissa oli sellainen sääntö, että salaattia sai vain ottaa yhden annoksen/asiakas. Siitä oli oikein lappukin esillä, muistaakseni ihan salaattipöydällä. Sittemmin lappu poistui, ja ainakin minä olen hyvillä mielin santsannut. Ja muuten, muistanko oikein, että joskus oli myös sellainen kellotakuu, jos ei pizzat tulleet tiettyyn aikaan (paljonko se oli? Puoli tuntia?) sai ne ilmaiseksi. No, sitä ei ole enää aikoihin näkynyt.
Pizzat tulevat, kun jaksaa odottaa. Ja aina yhtä ihanaa – tasalaatuista don ettorea. Valkosipulia runsaasti kyytipojaksi.. Ja tutusti ruoka laitetaan niin sanotusti tuulensuojaan reippaalla tahdilla, kahvia ei jaksa juoda ja sitten kassajonon kautta turkasen kalliin pizzakassan kautta pois. Leima passiin ja silti tyytyväisin mielin pois. Ja jälleen jonosta sisään janoiset ja nälkäiset asiakkaat, mahtava tehokkuuden maksimointi!
Summa summarum;
- jonotusta = muutkin haluavat, pakko olla hyvää
- kallis = pizzapassi välillä tuo tähän kevennystä
- odotusta sisällä = yleensä kerkiää juoda yhden lasillisen ja tilata toisen ruualle
- tupaten täynnä = onhan se tunnelmallisempaa kuin tyhjässä ravintolassa
- don ettoren maku = taivaallinen! Tunnustan, pieni pettymys, jos maistaa muuta
- salaattipöydän kastikkeet = taivaallisista taivaallisin! Maistuisiko kotona??
- ystävällinen palvelu = näin on, aina.
Siitä se kai sitten on tehty. Usean vuosikymmenen vakiasiakkuus, aina tasalaatuinen makuelämys ja ystävällistä palvelua. Muistatko mitä se don ettore maksaa – minä en?! Tampereen keskustassa on tarjontaa yllinkyllin, mutta näköjään vain yksi voi olla Se Ensimmäinen. Nostan hattua! Ja palaan takuulla jälleen kerran jonottamaan uudelleen.