Kysyttiin mielenpainuvimmasta, merkittävimmästä blogikirjoituksesta. Mietin, mietin – ei sellaista löydy itseltäni. On paskoja mitäänsanomattomia kirjoituksia, on keskinkertaisia ja muutama onnistunutkin. Mutta että joku, jolla olisi poikkeuksellinen merkitys.. se on vielä tulematta.
Luin muiden omia nostoja samaan asiaan. Kosketti muutama. Sellaiset, jossa puhutaan tunteista ja omista kokemuksista, miksi minusta tuli minä? Kevyttä??
Olen täsmälleen samaa mieltä, että jokaisella on omat ristinsä kannettavana. Niihin voi jäädä kiinni, niiden kanssa voi yrittää elää tai ne voi kääntää voimaksi kokemuksien kautta. Kukin tavallaan, kukin kokemuksellaan.
Olen kolmen siskon nuorimmainen, perheen iltatähti. Elänyt lapsuuteni sekä erittäin onnellista aikaa, toisinaan synkempää taivalta alkoholistiperheessä. Teini-ikäiset siskoni pelastivat minut viinahuuruisista illanvietoista, pitivät huolta ja hoivasivat kunnes taas alkoi hyvä ja tasapainoinen kausi, jolloin elettiin käsittääkseni melko tavallista, onnellista perhe-elämää. Kunnes se taas romahti kummankin vanhemman pidempään putkeen. Ja taas siskot suojasivat, pitivät huolta, yrittivät pitää kaiken mahdollisimman normaalina. Suojata pahalta maailmalta, suojella.
Lapsuuteni hienointa aikaa oli äidin pitkä vuosia kestänyt raittius. Se oli aivan mahtavaa! Ja kuinka suuri oli pettymys ja viha sinä hetkenä kun raittius päättyi. Sen muistan edelleen kovimpana pettymyksenä ikinä. Isäni alkoholin käyttö oli käytännössä hyvin säännöllistä, mutta senkin kanssa oppi elämään, isä ei kuitenkaan ollut paha. Sitä oppi mukautumaan. Alkoholiperheessä ei kutsuttu kavereita kylään varmistamatta miltä kotona näytti, mieluummin mentiin kaverille itse, oli yksinkertaisesti helpompaa toimia niin. Yökylästä puhumattakaan. Tein valintoja, niin että asia häiritsi mahdollisimman vähän, mukauduin ja toimin niin, että oli helpompi toimia ja olla. Kummankin vanhempamme olemme jo haudanneet, silti isä ja äiti – Tärkeät, rakkaat, parhaat.
On varmaa, että tämä on jättänyt oman jälkensä. Kuten jokaisella meistä kokemukset ovat tehneet. Uskon, että olen juuri tästä syystä vahva, selviytyjä, itsenäinen ja kovakuorinen. Samalla jättänyt arvet tunnepuoleen, jonka sisälle ei hevillä mennä, ei edes lähimmäiset. Minulle todella vaikeaa päästää tietyn rajan yli. Itsesuojelua takuulla. Alkoholiin suhtautuminen pitkään oli kahtiajakoinen, esikoiseni lapsuudessa en missään kohden halunnut, että hän olisi nähnyt äitinsä humalassa. Lasi punaviiniäkin tuntui väärältä lapsen nähden. Sittemmin jo tässä suhteessa rentouduin. Edelleen suhtaudun kännisiin ihmisiin tietyllä tapaa jopa epäreilun negatiivisesti tai heitä raivostuttavan äidillisesti suojellen. Oikeastaan alkoholilla on oikeastaan aika mitätön merkitys itselleni. En suhtaudu siihen miltään osin intohimoisesti. Kukin tehkööt omat valintansa asian suhteen, kuten parhaaksi katsoo. Känni-iltojen juttuja en jaksa, en taida olla niitä, joista tulee kännissä(kään) erityisen hauska. Siinäkin olen huono, kun kännissä ”aloitetaan avautuminen” asioista joita ei selvin päin voi puhua – ei oikein irtoa minulta empaattisuus tuolloin, en vain pysty. Silti voin hyvällä omalla tunnolla alkoholia silloin tällöin nauttia tai olla ottamatta – asia ei ole miltään osin tabu. Ainoa mitä toivon muiltakin on, että lapset eivät joutuisi elämään alkoholihuuruisessa kodissa.
Kun mietin lapsuuttani, kaikesta huolimatta muistan ajasta parhaiten vain parhaat hetket! Iloiset, kauniit,aurinkoiset, onnelliset! Mustaa on vain äidin vakava sairastuminen ja tietysti äidin kuoleman hetket. Isä nukkuikin pois rauhallisesti, olin vieressä sen todistamassa. Liekö se myös positiivisuuteen ja optimistisuuteni pohja, että lapsuus on edelleen muistikuvissani onnellinen ja aurinkoinen? Usko hyvään, usko ihmisiin, usko siihen, että asiat aina lopulta järjestyy. Vain kuolema on lopullista, kaikki sitä ennen on elämisen arvoista, joko tänään tai viimeistään huomenna – kun vain uskot niin.