Harvoin pohdin sen enempää toimitusjohtajuuden ja äitiyden yhdistämisen haasteita. Ajattelen, että se on meidän perheemme tavallista arkea ja että jokaisessa perheessä on omat haasteensa, joista sitten perhe selviää parhaalla mahdollisella tavallaan. Tunnustan, että minulla on myös suunnaton onni siinä, että mieheni on kantanut oman osuutensa isyydestä, perheestä ja mahdollistanut sen, että olen voinut tehdä työtäni hyvillä mielin. Tunnustan myös olevani toimitusjohtaja, joka yrittää pitää työpäivät maltillisen mittaisena, yrittää aina matkapäivinä parhaalla tahdollaan tulla kotiin yöksi. Yritän siis elää sitä oman elämäni arkea, sovitellen toimitusjohtajana ja äitinä.
Kun Nokian Renkaiden Hille Korhonen kertoi, että hänestä välillä tuntuu siltä, että syyllistetään kun toimitusjohtajalla on aikaa käyttää urheiluun tunti päivässä, hämmennyin ja tunnistin probleeman! Totta, eihän toimitusjohtajan kuuluisi ehtiä elää tervellistä ja normaalia arkea, vaan paiskia töitä aamusta iltaan – koska siitähän hänelle maksetaan.. Sen sijaan huonosti itsestään huolta pitävä johtaja mitä ilmeisemmin on ok? Tänään mietin tätä syyllisyyttä ja syyllisyyden tuntua. En urheilusta tai terveistä elämäntavoista, koska EN ole niin iso johtaja, että se sentään tunnistettaisiin synniksi. Vaan siitä, kun vietän päivää kotona kipeän lapsen kanssa. Tämä häivähdys syyllisyydestä on kummallinen ristiriita, se jopa saa minut hetkeksi hämilleen.
Miksi minä en voisi olla pienen lapseni vierellä, kun hän sairastaa? Mikä on niin tärkeää, että se menisi tämän ohi? Kun yritän rationalisoida itselleni tätä ristiriita, katson kalenteriani ja helppo todeta, olipa erittäin ”hyvä päivä” sairastaa. Kotoa käsin pystyn hoitamaan kaikki ne työt, mitä on välttämätöntä tänään tehdä. Kyllä ne muut voivat odottaa, iltaan, huomiseen, ensi viikkoon. Mutta kipeä lapsi ei voi odottaa.
Syyllisyys on monimuotoinen asia. Se on tunnollisuutta, se on tässä tapauksessa myös kunnianhimoa ja halua näyttää esimerkillistä sitoutumista työhön, työn merkityksellisyyttä. Syyllisyys myös siitä, että edes kuvittelen laittavani työn lapseni edelle. Syyllisyys on vaikea asia. Sen ei saa antaa itsessään otetta!
Tämä on myös vastuun antamista ja luottamista. Minulla ei ole hetkeäkään epäilystä etteikö kaikki sujuisi hyvin, kun en ole paikalla – lopultakin se on aivan arkipäiväistä monipaikkakuntaisessa yrityksessämme. Tunne ja usko siihen, että orgnisaatiossa he eivät tarvitse minua juuri tänään mihinkään, jos tarvitsevat mielipiteeni, soittavat. Lastani en voi pyytää vain soittamaan, jos hän tarvitsee minua.