On merkittävää huomata kuinka suuri asia on liikkumisen vapaus ja sen vapauden menettäminen. Suomemme, joka kaikessa korostaa ihmisen valinnanvapautta ja vapautta tehdä ja toteuttaa itseään, on yhtäkkiä muuttunut. Poikkeustilanne on vaatinut järeät toimet koko maailmassa. Miten se on vaikuttanut minuun?
Ensinnäkin suhtaudun koronaan vakavasti. En pidä sitä ”tavallisena kausi-influessana”, ehkä aivan alkuvaiheessa vielä näin virheellisesti ajattelin. Kuulun itse riskiryhmään, ja ymmärrän, että koronan iskiessä voi kehoni immuunijärjestelmä sekaantua merkittävällä tavalla ja aiheuttaa vakaviakin komplikaatioita – kuitenkin muistutan, että kuten kenellä tahansa terveelläkin voi käydä. Silti, en pelkää vaan uskon, että tästä kyllä selviämme. Koronan vakavuuden ymmärtäminen auttaa siihen, että olen ottanut rajoitteet vakavasti ja muuttanut toimintaani parhaalla mahdollisella tavalla siten, että pyrin olemaan levittämättä koronaa saati sairastua itse siihen. Luulen, että olen evoluutio-tyyppinen ja pystyn mukautumaan ja sopeutumaan aina vallitsevaan tilanteeseen melko hyvin.
Etätyöhön siirtyminen tilanteen vakavuuden valjetessa oli tietysti isoin osa muutosta. Se on tuntunut melko helpolta, mutta kieltämättä viikko toisensa jälkeen alkaa näkyä niin ergonomia-näkökulmasta kuin ennenkaikkea sosiaalisten kontaktien puutteena – nimenomaan niitä face-to-face kohtaamisia. En sano, että ahdistaa, mutta mietityttää kuinka pitkään on sinniteltävä vain atk.n välityksellä ja kuinka paljon jää paitsi, kun ei aisti, tunne, näe. Asiat hoituvat ja toimivat itse asiassa todella tehokkaasti, mutta iso osa sosiaalista yhteyttä jää saamatta ja kokematta. Ja kyllä – huomaan haasteita myös siinä, kuinka paljon työ on nykyisin osa ihan jokaista arjen hetkeä, vapaa-aika ja arki on yhtä. Tästä jää paljon myös hyvääkin. Kyllä, tästäkin selvitään.
Vaikka kuntosalini on auki, en todellakaan ole siellä käynyt. Maksan kuukausittaisen maksuni, koska haluan auttaa yrittäjää siinä, että vielä joskus voin palata takaisin totutulle salilleni. Yritän jumpata kotioloissa, (iso kiitos erilaisille digi-jumpalle) mutta onhan se ihan eri asia, kuin kuntosalin ja sen yhteisön tuoma fiilis – vapaus osallistua tunnille, olla osallistumatta, vapaus lähteä kuntosalilla tai olla lähtemättä. Juoksulenkit ulkona onnistuu, mutta olen nauttinut juoksumaton raadollisuudesta.. Mutta hei – tästäkin selvitään. Kunhan vain saisimme pitää tämän ulkonaliikkumisen vapauden, emmekä joutuisi niihin tiukempiin toimenpiteisiin!
Ravintolat ovat nyt kiinni. Tietenkin näin. Tuntui käsittämättömältä, että niin piittaamattomia ja omahyväisiä ihmisiä vielä oli, että ravintoloissa piti käydä iltaa istumassa. Jäätävän iso tuska kaikille ravintoloitsijoille, mutta onneksi nokkelimmat ovat keksineet uusia keinoja selvitä tästä. Kaupassakin tietysti käyn, mutta isompia määriä kerralla ja harvemmalla tahdilla kuin ennen. Kaikki ”ylimääräinen” kaupassa kiertely on poissa, joskaan tämä ei koskaan suurinta hupiani ollutkaan. Pitäisi uusia silmälasit, pitäisi käydä kevätvaateostoksilla, rutiininomaisissa terveystarkastuksissa, kampaajalla – mutta niin en nyt tee vaan vältän ellei ole aivan pakko.
Ystävät, lähipiiri, illanistujaiset, lauantain saunaillat.. Niin nekin nyt on tauolla, selvitään kyllä. Kuinka hyvältä se sitten tuntuukaan, kun taas saamme palata takaisin normaaliin arkeen. Sitä ennen on nyt vain sinniteltävä ja käytettävä uusia keinoja suhteen ylläpitämiseen. Turhalta tuntuu mainita, että lomamatkamme peruuntui. Mutta mainitsen silti, koska sitä odotimme. Sen aika kyllä vielä tulee.
Pahimmalta tuntuu 8-vuotiaan lapsen vapaudenriisto tässä suhteessa. Koulu, koulukaverit, harrastukset, ulkona leikkimiset.. Kaikki päättyi kuin seinään. Tottakai kotona opiskelemme ja yritämme tehdä annetut jalkapallon omatreenit, mutta tämän sosiaalinen yhteisö rajaantui kyllä hurjalla heitolla hetkessä. Minun ja poikani yhteiset jalkapallokenttien äärellä koetut tunteet ja hetket ovat nyt tauolla. Ihanaa on huomata, että sopeutuvaiset lapset keksivät kyllä digikeinoja. Ja toisaalta – ikinä emme ole käyttäneet näin paljon aikaa ”toisiimme”! Kyllä me tästä selviämme!
Minä uskon, että sinnittelen ja pärjään kyllä. Mutta ei tämä taival tule olemaan helppoa ja toivon kovasti, että jokainen löytää omat keinonsa selvitä tästä poikkeusajasta. Samalla pahoin pelkään, että kaikille selviäminen ei ole se todennäköisin lopputulema. Toivon, että se antaa entistä suuremman arvon sille, mitä tarkoittaa sosiaaliset kontaktit ja ihmisten läheisyys ja sen merkityksellisyys, mitä tarkoittaa yksilön vapaus. Samalla kun opimme valtavan paljon uusista mahdollisuuksista, uusista tavoista tehdä työtämme ja elää normaalia arkeamme. Uskon tulevaan!