Olen viettänyt useita viikkoja enemmän ja vähemmän rajoitettua elämää. Aivan kuten suurin osa meistä. Päivät toistavat toisiaan, viikonlopun ja arjen ero on lopultakin aika pieni. Fyysisiä ulkomaailman kontakteja on käytännössä olleet vain satunnaiset ruokakauppareissut tai koiralenkillä naapuriin törmäämiset, jotka nekin nopealla tervehdyksellä on ohitettu. Kaikki muu elämä on rajoittunut vain omaan perheeseen ja etäyhteyksien kautta työyhteisöön tai ehkä ”jopa” ystäviin ja muihin läheisiin Se on jäätävä ero sitten aikaan, kun kaikki oli vielä normaalia. Jotkut sanovat, että kun kaikki oli vielä hyvin.
Uskon, että tämä on monelle jonkinasteinen elämän käännekohta tai ainakin totaalinen kohtaamispiste – olenko onnellinen, elänkö sellaista elämää kuin haluankin elää? Kun olemme viettäneet näin suljettua elämää tulee vääjäämättä hetkiä, kun pinna kiristyy ja hermot ovat pinnassa (eiköhän näitä ollut aiemminkin?). Mutta oletko huomannut saman kuin minä, itseasiassa onkin ollut mukavaa, turvallista ja rauhallista elää suljettua elämää juuri näiden ihmisten seurassa? Tai ehkä ajatuksesi onkin kääntynyt miettimään, onko nämä ihmiset juuri heitä, joiden kanssa vietän loppuelämäni? Nämä viikot ovat oiva hetki tarkastella asiaa, jaksaisitko vielä seuraavatkin viikot, kuukaudet, vuodet? Varoituksen sanana, usko silti viisaampia, jotka kertovat, että tämä aikakausi on ollut kuormittava ja raskas, jolloin tunnevaihtelut voivat olla hyvinkin rajuja. Mutta kuuntele silti sydäntäsi, miltä tämä rajoitettu elämä tuntuu?
Sama pätee työhön. Kun yhteisöllisyys heikkenee, muuttaa muotoaan, koetko edelleen onnnistumisen hetkiä, motivaatiota ja sitoutuneisuutta? Vai onko etäisyys ja fyysinen rajoittuneisuus heikentänyt tunnesidettä itse työhön ja työyhteisöön? Kiinnostus harhailee, tekeminen ei fokusoidu tai tunnu mielekkäältä? Kuuntele tässäkin tarkoin, miltä tämä sinusta tuntuu, miten koet? Jaksaisitko edelleen jatkaa tällä tavoin työtäsi seuraavat viikot, kuukaudet, vuodet? Mielenkiintoista pysähtyä miettimään. Minun ensipohdintani lopputulos oli, että jaksaisin, mutta en haluaisi palata takaisin aikaan, kun ”kaikki oli normaalia ja hyvin”. Minusta se ei kuitenkaan ollut niin – jälkeenpäin havaittuna. Minulle aito vapaus valita työntekemisen sijainti on suuri rikkaus, jota arvostan näiden viikkojen jälkeen enemmän kuin koskaan. Korostan sanaa ”aito”, koska vielä silloin, kun ”kaikki oli normaalia”, etätöihin liittyi siltikin pieni epävarmuus siitä, onko tämä varmasti oikea tapa työskennellä, oikea ja tehokas, vai onko tämä tapa, jolla koetaan, että lorvin jossain muualla kuin työn ääressä ja keskityn johonkin muuhun? Koen, että nimenomaisesti aito, luvallinen vapaus valita on minulle merkityksellinen asia, joka tukee motivaatiotani ja sitoutuneisuuttani. Sitä haluan jatkaa, vaikka kaipaankin myös niitä fyysisiä kohtaamisia työyhteisössä.